Lapsuudessani, kouluvuosinani minulla oli antiystävä. Hän oli poika, jolla oli ns. vaikea suhde sekavaan perhetilanteensa; poika joka halusi itselleen selkeästi ystävän, vaikka pakolla. Ei hän ollut mikään ystävä. Hän oli ihminen, joka halusi orjuuttaa minua; surkeaa ja heikkoa ihmistä.
Päivisin olin kiusattu koulussa. Ilalla antiystävä pakotti minut liikkumaan kanssaan eikä kukaan pelastanut minua tästäkään kuviosta. Hyvin suurelta osalta omaa syytäni, sillä olin heikko ihminen, joka ei halunut loukata ketään. Lisäksi en päässyt pakoon, sillä lyöttäytyi seuraani aina koulun jälkeen kuin iilimato. Ja koska olin heikko, niin alistuin tuohon järjettömään seuraan.
Myöhemmin olen epäillyt antiystäväni olleen jopa homoseksuaali, joka uskoi minun olevan jonkin näköinen poikakaverinsa. Hän itse oli hyvin homovastainen, mutta kerrankos historian aikana ihminen ei ole tuntenut oikeaa minäänsä.
Antiystäväni oli melkoinen rakkari, jonka teot pahenivat iän kasvaessa; lopulta hän pelasti minut jäämällä koulussa luokalle, jolloin onnistuin monen vuoden jälkeen pääsemään pakoon. Repäisin itseni irti, koska hän ei pystynyt enää saavuttamaan minua koulun jälkeen; aikatauluerot olivat erinlaiset.
Niin tuo on vain yksi painajaismainen muistoni suomen kaameasta koululaitoksesta, joka suosii kiusaajia ja alistaa heikkoja. Se muisto ajasta, kun kukaan ei auttanut minua ja menetin kaikki ystäväni. Se on muisto ajasta, jolloin menetin uskoni itseeni, enkä kehdannut lähestyä ketään naista.
Se on oikeastaan selkeästi muisto surkeudesta. En pitänyt itseäni kelvollisena ihmisenä vuosiin. Ja ensimmäinen todellinen rakkauteni meni pieleen nimeomaan, koska en uskonut olevani oikeanlainen ihminen rakkauteni kohteelle. Käänsin hänet itseäni vastaan ja huolehdin, että hän tunsi vastenmielisyyttä minuun. Itkin silloin palloin iltaisin. Mutta se on toinen tarina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti