Oli vielä kylmä talvinen päivä ja lumi oli paksuina niitoksina tienpenkoissa. Metsään ei olisi ollut asiaa kuin lumikengien kanssa.
Olin tulossa kotiin. Kiputin nopeilla askelillani pitkin jäätävää pyörätietä. Kaikki yleensä jäävät taakseni, kun käytän ompelukonemarsintaani. Tik Tik Tik. Askelia ja askelia.
Aloin nousta pientä mäkipolkua ylöspäin, jonka puolessa välissä suksilla taituroi kaksi lasta. Polku oli jäinen poikien suksileikkien jäljiltä ja molemmat olivat todella keskittyneet nousemaan mäen huipulle asti. Tuntemattomia kakaroita, jotka eivät huomanneet minua.
Ohitin ensimmäisen pojan, joka sivusilmällä minut huomatessaan huudahti:" Hei! päivää!"
En ollut varma, oliko lause minulle, joten heilautin kättäni ja sanoin vaimeasti "hei". Ohitin pojat ja olin hetkessä kymmenen metrin päässä heistä.
"Hei päivää!" kuului takaani. Mitäs tämä nyt on. Heilautin ihan vähän kättäni ja jatkoin matkaani.
"Hei päivää, SAATANAN UKKO! vastaa!"
Mieleeni muistui lapsuus, kun kiusaajat keksivät mitä oudompia selityksiä oman vallanhalunsa sokaisemina. Heillä oli oikeus käyttäytyä miten halusivat ja muiden piti olla heidän normeissaan. Ei kompromisseja. Ei ihmisen huomioon ottamista. En nostanut enää kättäni. Poika oli minulle tuntematon. Tuntemattomien kanssa pysähdyin tiellä, kun asuin tovin Afriikassa. Silloin vaihdettiin kuulumisia ja ihmeteltiin. En aikonut tässä tilanteessa kääntyä. Lapsen olisi aika oppia ottamaan huomioon erilaiset ihmiset ja tajuamaan, että jos toinen ei sanoilla tuo esiin tervehdystä, niin ei kannata pakolla yrittää.
Jätin pojat taakseni. En tiedä keitä he olivat. Jostain lähialueelta. Ehkä joku kesäpäivä, kun he ovat tulleet isommiksi kadun, kun tuon pojan nyrkki heiluu. Toisaalta puolustumenetelmäni ovat hieman kehittyneet lapsuuden, joten ajatus ei oikeastaan edes peloita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti