Katselen erästä työpaikkaromanssia. Kaunis nuori nainen ja nuorehko mies, joka mielestäni on melkoinen doku. Miten tuossa mahtaa käydä? Veikkaan että huonosti, mutta ihmisistä ei aina tiedä.
En tarkkaan tiedä, miten heidän tarinansa alkoi. Enkä oikein välitäkään. Muistan muutaman kerran, kuinka työkaverisuhde on melkein johtanut suhteeseen. Ehkä yhtä tällaista tarinaa muistan kaiholla, sillä ellen olisi päättänyt, että antaa olla, niin siitä olisi ehkä tullut jotain. Ehkä muutos elämääni?
Ja paskat. Luulen, että olisin saanut pahasti takkiin, vaikka tyttö suoraan sanottuna tunki kainaloni alle. En usko, että olisimme sopineet yhteen.
Miksi siis olen kateellinen tälle romanssille työpaikallani?
En koska nainen on kaunis. Hän on luonteeltaan ihan hirvittävä. Olen maanut tosin ihan oujen tyttöjen kanssa, mutta seurusteleminen on hieman erijuttu. En haluaisi saada tätä naista.
Olen kade, koska heillä on rakkautta. Ainakin uskon, että se on rakkautta.. Minulla ei ole rakkautta eikä läheisyyttä samalla tavalla. Tietyllä tavalla kyllä, mutta ei samassa mielessä. Mies voi haistaa neitonsa hiuksia ja tämä käpertyy vierelle televisiota katsomaan.
Huh, mikä mielikuva. Vaikka luuseri ei pääse kokemaan edes tuota, niin jotain muuta sen pitäisi olla. Sen pitäisi olla naurua, askelia järvenrantatiellä, silmäyksiä Pariisin kaduilla, pyörimisliikettä sen yhden rantapylvään ympärillä Atlantassa; sen minkä pintaa pitkin lipui tislattuja pisaroita taivaalta ja jonka vierellä kastui likomäräksi. Tai loikoilua Afriikan kuumalla korallisella hiekkarannalla, missä tunsi kuinka hiekka pisteli jalanpohjissa hassusti.
Mielikuviani niistä paikoista, joissa olen toivonut rakkautta enemän kuin muuta. Muistan Afriikasta sen hollantilaisnaisen - kadun että en tarjonnut hänelle lohtua; mutta olin silloin idealisti. Ja ujo. Ja saamaton. Ja todella typerä.
Mutta minä olenkin luuseri. Ja elämä lipuu ohitseni. Vain kateus tuo lohtua. Muuta en ei tipu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti